Sisu.
Läpi harmaan kiven
Jussi, suo sekä kuokka.
Sisu on yksi suomalaisuuden tunnetuimmista ja rakkaimmista käsitteistä. Se on sana, johon on ladattu vuosikymmenten – ja itse asiassa vuosisatojen – edestä merkityksiä: kunniaa, ylpeyttä, itsenäisyyttä, peräänantamattomuutta. Sisu on ollut tapa puhua suomalaisten vahvuudesta ja kyvystä selviytyä. Se on ollut osa kansallista tarinaa, jota olemme kantaneet ylpeinä.
Sisu on rakentanut tämän maan. Sen varassa on kuljettu läpi sotien ja jälleenrakennuskausien. Se on ollut osa sitä tapaa, jolla on selviydytty kylmyydestä, puutteesta ja hiljaisuudesta. Sisu on ollut keino pysyä liikkeessä tilanteissa, joissa ei ole ollut mahdollisuutta pysähtyä, levätä tai tuntea. Se on ollut selviytymisen eetos, joka ei ole syntynyt valinnasta, vaan pakosta.
Tänään me elämme toisenlaisessa todellisuudessa. Olemme yhteiskunnallisesti turvassa, käytössämme on enemmän mahdollisuuksia, resursseja ja vapauksia kuin koskaan aiemmin. Meillä on lupa hyvinvointiin – ainakin rakenteellisesti. Silti monet meistä elävät kuin sota olisi yhä ovella. Kehossa elää edelleen valppaus, jossa ei ole tilaa hellittämiselle. Monet elävät edelleen varmuuden vuoksi niin kuin ennen: tunteet säästetään, lepo lykätään ja sisäinen ääni hiljennetään.
Tämä herättää tarpeellisen kysymyksen. Olemmeko jääneet kiinni vanhaan sisun määritelmään – sellaiseen, joka ei enää palvele meitä tässä ajassa? Voisiko olla, että sisu, jonka varaan olemme tottuneet rakentamaan identiteettimme, on alkanut estää meitä elämästä todeksi niitä mahdollisuuksia, joita meillä nyt on?
Ehkä sisun ei tarvitse tarkoittaa vain selviytymistä. Ehkä se voi tarkoittaa myös kykyä mukautua turvaan, vastaanottaa hyvää ja sallia itselleen lepoa. Sisua voi olla myös se, että uskaltaa päästää irti siitä, mikä ei enää suojaa – ja rakentaa uutta tavalla, jossa inhimillisyys, yhteys ja tunne-elämä saavat sijansa. Vahvuus ei katoa, kun pehmenee. Se vain saa toisenlaisen muodon.
Historiallinen taakka ja kulttuurinen perintö
Suomalainen identiteetti ei ole syntynyt vahingossa. Meidän tapamme olla, puhua, kantaa itseämme – ja vaieta – pohjaa vuosisataiseen alisteiseen asemaan ja jatkuvaan selviytymiseen.
Me olemme olleet osa toisia valtakuntia. Ensin yli 600 vuotta Ruotsin kruunun alla, sitten yli 100 vuotta Venäjän imperiumin autonomisena rajamaana. Näiden vuosisatojen aikana meille ei rakennettu omaa kieltä vallasta tai näkyväksi tulemisesta. Meille opetettiin sopeutumista. Pienuutta. Hiljaisuutta.
Ja juuri kun oma itsenäisyys saavutettiin, se oli heti uhattuna. Sisällissota repi maan kahtia. Kaksi maailmansotaa jättivät sukupolville perinnöksi menetyksiä, pelkoa ja jatkuvaa varuillaanoloa. Nämä traumat eivät jääneet rintamalle. Ne periytyivät kehoihin, ilmeisiin, lauseisiin, jotka jäivät sanomatta.
Sotaa seurasivat jälleenrakennusvuodet. Säästäväisyyden eetos. Työn kautta lunastettiin ihmisarvo. Ja juuri kun kehityksen ja hyvinvoinnin suunta näytti vakiintuneen, 1990-luvun lama sysäsi jälleen tuhansia pois turvasta – erityisesti lapsia ja nuoria, joille ei ollut sanoja ahdistukselle tai pelolle.
Tämä tausta ei ole historiaa vain paperilla. Se näkyy yhä meissä: tavassa suhtautua työhön, rahaan, kehoon ja tunteisiin. Moni meistä elää kuin puute olisi pysyvä. Vaikka todellisuus olisi muuttunut, keho ei ole ehtinyt mukaan.
Patriarkaalisuus ja sisäinen sota
Suomen historia on monin tavoin patriarkaalinen, kuten koko maailman. Se ei tarkoita ainoastaan sitä, että valta on ollut miesten käsissä – vaan myös sitä, että koko yhteiskunta on rakentunut kontrollin, kovuuden ja tunteiden hallinnan varaan. Näiden arvojen kautta on määritelty, millainen on hyvä ihminen, kelpaava kansalainen tai vahva aikuinen. Tällaisessa ilmapiirissä herkkyydestä, epävarmuudesta ja näkyvästä tunteellisuudesta on tullut heikkouden merkkejä.
Patriarkaalisuus ei kuitenkaan satuta vain naisia. Se koskettaa kaikkia. Suomessa on odotettu sekä miehiltä että naisilta samanlaista sisäistä kontrollia – kykyä kestää, nielemistä ilman näkyviä tunteita, suoriutumista ilman pyyntöä, vahvuutta ilman haavoittuvuutta. Niin monelle meistä on lapsuudesta asti opetettu, että oikea tapa olla on olla kuormittamatta muita. Että pärjäämisen kulttuuri on hyve. Että tunteet on parempi pitää sisällään, koska ne voivat häiritä tai horjuttaa.
Tämä kasvattaa kehoon järjestelmän, joka ei koskaan täysin rentoudu. Se opettaa hermostolle, että turva on jotain, joka ansaitaan tekemisellä, suorittamisella, vaikenemisella. Se luo sisäisen tilan, jossa on helpompi pitää etäisyyttä kuin tulla nähdyksi – jopa niissä hetkissä, jolloin läheisyys olisi se, mitä syvimmillään kaivataan.
Tällainen kulttuurinen malli ei ehkä enää ole virallisesti voimassa, mutta se elää meissä edelleen. Se näkyy siinä, miten vaikeaa meille on sanoa ääneen, että tarvitsemme toista. Se näkyy siinä, miten moni tuntee syyllisyyttä levosta, herkkyydestä tai jopa ilosta. Meidät on opetettu siihen, että vahvuus tarkoittaa kykyä kantaa yksin. Ja juuri se on usein se, mikä lopulta satuttaa eniten.
Me puhumme usein sodista, jotka käytiin ulkoisesti – mutta monelle sota on käynnissä sisäisesti. Se ei pauhaa taivaalla, mutta se kiertää kehossa. Se näkyy ylivireytenä, pakenemisena, lamaantumisena tai suorituksena. Silloin, kun ihminen ei pysty ottamaan vastaan rakkautta, palautumista tai läheisyyttä, kysymys ei ole siitä, etteikö hän haluaisi – vaan siitä, ettei hermosto ole koskaan oppinut, että se on turvallista.
Kun puhumme patriarkaatista, puhumme myös tunnetaidoista, kehotietoisuudesta ja säätelystä. Vasta silloin, kun ihminen saa luvan tulla nähdyksi ilman suorittamista, alkaa sisäinen sota hiljalleen väistyä.
Paradoksien maa
Suomea pidetään maailmalla edistyksellisenä, turvallisena ja hyvinvoivana valtiona – eikä syyttä. Meidät on valittu maailman onnellisimmaksi kansaksi jo kahdeksan kertaa peräkkäin. Meillä on laadukas ja saavutettava terveydenhuolto, poikkeuksellisen toimiva koulutusjärjestelmä, vahva luottamus viranomaisiin, matala korruptio ja yleisesti ottaen turvallinen, tasa-arvoon pyrkivä yhteiskunta. Monet mittarit osoittavat, että meillä on rakenteet kunnossa ja mahdollisuuksia enemmän kuin koskaan aiemmin.
World Happiness Report -raportin mukaan onnellisuutta mitataan useiden tekijöiden perusteella, kuten bruttokansantuote per capita, sosiaalinen tuki, terveiden elinvuosien odote, vapaus tehdä elämänvalintoja, anteliaisuus ja korruption kokemus.
Samalla kuitenkin Suomi on maa, jossa:
Itsemurhien määrä on Pohjoismaiden korkein. Vuonna 2024 Suomessa tehtiin noin 750 itsemurhaa, mikä on kolminkertainen määrä verrattuna tieliikenneonnettomuuksista aiheutuviin kuolemiin.
Yli puolet suomalaisista naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa elämänsä aikana.
Sydän- ja verisuonitaudit ovat edelleen suomalaisten yleisin kuolinsyy, aiheuttaen lähes joka kolmannen kuoleman.
Päihdeongelmat ja mielenterveyden häiriöt ovat merkittäviä haasteita. Vuonna 2023 yli 100 000 suomalaista sai sairauspäivärahaa mielenterveyssyistä, erityisesti ahdistuneisuushäiriöiden vuoksi.
Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneiden määrä mielenterveyssyistä on kasvanut. Vuonna 2024 työkyvyttömyyseläke myönnettiin mielenterveyssyistä keskimäärin 44-vuotiaalle.
Tätä kaikkea ei voi selittää pelkkinä yksilön valintoina tai sattumana. Kyse ei ole vain ihmisten henkilökohtaisista haasteista, vaan ilmiöstä, joka toistuu läpi yhteiskunnan. Tämä on kulttuurinen kipupiste, joka syntyy siitä, että meillä on ulkoisesti kaikki – mutta emme ole oppineet ottamaan sitä vastaan. Meidän hermostomme eivät vielä tiedä, että nyt olisi lupa hellittää. Lupa voida hyvin. Lupa vastaanottaa hyvää ilman pelkoa siitä, että se viedään pois.
Meiltä puuttuu yhteinen taito suojella nautintoa. Pidämme kiinni puutteesta, koska emme ole tottuneet yltäkylläisyyteen. Meillä on varovainen suhde näkyväksi tulemiseen ja siihen, että ottaisimme tilaa maailmassa ilman selityksiä tai vaatimuksia. Kyse ei ole siitä, etteikö meissä olisi potentiaalia – vaan siitä, että kulttuurisesti meitä ei ole kasvatettu siihen, että oma hyvinvointi, ilo tai näkyvyys olisivat arvokkaita ilman ehtoja.
Tämä on se paradoksi, jonka keskellä elämme: olemme onnellisuuden kärkimaita ja samalla kansakunta, jossa moni ei tunne olevansa turvassa omassa mielessään tai kehossaan.
Sisu 2.0 – kohti elämää
Jos sisu on ollut meille elinehto, nyt olisi aika antaa sille uusi suunta. Sisu ei tarvitse kadota – mutta sen ei tarvitse enää tarkoittaa pelkkää kestämistä, selviämistä tai yksin pärjäämistä. Meillä on lupa antaa sen muuttua joksikin, joka kantaa elämää eteenpäin kevyemmin.
Uuden ajan sisu on kykyä tuntea ja vastaanottaa. Se on lupa hellittää. Lupa tuntea iloa ilman pelkoa. Lupa nauttia ilman häpeää. Lupa olla levossa ilman syyllisyyttä. Sellaista sisua me tarvitsemme nyt – hermostollista joustavuutta, joka ei puske ylikierroksilla, vaan antaa meidän asettua turvaan kehoon, yhteyteen ja elämään.
Tämä ei ole itsekkyyttä, eikä luopumista siitä, mitä ennen kunnioitettiin. Päinvastoin.Se on suurin mahdollinen kiitos niille, jotka rakensivat tämän maan ennen meitä.Meidän esi-isämme ja -äitimme kantoivat sodan, jälleenrakensivat raunioista, elivät puutteessa ja hiljaisuudessa. He unelmoivat paremmasta tulevaisuudesta – sellaisesta, jossa heidän lapsensa saisivat levätä, kasvaa rauhassa ja rakentaa elämää ilman jatkuvaa hätää.
Nyt me olemme se tulevaisuus.
Meidän tehtävämme ei ole jäädä kiinni siihen samaan selviytymiseen, joka kerran pelasti.Meidän tehtävämme on ottaa vastaan se hyvä, mitä on jo. Oppia pysymään turvassa.Antaa itsemme olla eläviä, tuntevia, leikkiviä, haaveilevia. Rakentaa yhteyttä, näkyvyyttä ja avoimuutta – ei siksi, että olisimme unohtaneet kivun, vaan siksi, että olemme oppineet elämään senkin kanssa.
Sisu ei katoa. Otamme perityt supervoimat ja peräänantamattomuuden, mutta luovumme hädästä ja puutteesta. Sisu 2.0 on suurempi kuin Sisu 1.0..Sen ei tarvitse olla kuori, joka suojaa. Se voi olla juuri se, joka tekee meidät näkyviksi ja eläväksi.
Ehkä juuri tämä on se vaihe, johon meitä varten taisteltiin. Ei enää pelkkää selviytymistä – vaan elämää, joka on kokonainen. Jokaisella omansa 💙
Nyt on meidän vuoromme. Me emme enää rakenna elämää pelkän kivun varaan. Me emme enää kanna sitä, mikä ei kuulu meille. Me saamme pysähtyä, kohdata, hellittää – ja päättää, että ketju päättyy meihin.
Liity maksuttomaan webinaariin:“Se päättyy minuun – Miten katkaiset sukupolvien ketjun”🗓 Sunnuntaina 15.6. klo 18–20
Tule mukaan oppimaan, miksi mikään ei tunnu riittävän – ja miten voit alkaa elää kevyemmin, omana itsenäsi.Koska sisu voi olla myös lupa levätä. Ja katkaista.Sinun ei tarvitse jatkaa sitä, mitä et valinnut.
