Maa, jossa kiusaajat jatkavat ja uhrit jäävät yksin, kun yhteiskunta vahvistaa samaa ylisukupolvisen trauman jatkumoa, joissa heikoimpien asema heikentyy ja valta vääristyy.
1. Kiusatun arki
Kuvittele, että jokainen aamu alkaa samoin: väsymyksellä, jota mikään uni ei tunnu korjaavan. Olet ehkä nukahtanut vasta aamuyöstä, kun pelko ja levottomuus lopulta väistyivät sen verran, että keho antoi periksi. Tai sitten uni ei tullut lainkaan – se katkesi painajaisiin, varuillaan oloon tai siihen tunteeseen, että seuraava päivä on vain uusi kierros jossakin, mistä ei ole ulospääsyä.
Herätys ei ole lempeä. Se tulee liian aikaisin, liian terävänä. Keho tuntuu raskaalta, ja mielessä on jo ennen ensimmäistäkään liikettä tieto siitä, mitä on edessä. Aamutoimet eivät suju; väsymys ja jännitys täyttävät kehon tavalla, joka tekee pienistäkin asioista vaikeita. Moni lapsi lähtee kouluun puhtaissa vaatteissa ja valmiina oppimaan, mutta yhtä moni lähtee sinne vain siksi, että pakko on pakko, vaikka kotona ei olisi ollut ketään, joka jaksaa huomata, onko kaikki kunnossa.
Koulumatka ei ole siirtymä, vaan selviytymistehtävä. Jo kotipihalla voi odottaa joku, joka huomauttaa, tuuppaa, nauraa tai seuraa. Joissakin perheissä tämä alkaa jo kotona: katseista, sanoista tai teoista, jotka saavat lapsen jännittymään ennen kuin aamu on edes alkanut. Toisilla matka muuttuu pelon kulkureitiksi vasta koulun lähestyessä, mutta kulku on sama: askel toisensa jälkeen kohti paikkaa, jossa kukaan ei ehkä suojele.
Koulun pihalla maailma ei muutu. Siellä odottavat ne samat kasvot, jotka tietävät paremmin kuin aikuiset, missä rajat kulkevat ja miten niitä voi rikkoa. Pienet teot kasaantuvat, sanat muuttuvat lyönneiksi, katseet muuttuvat uhiksi. Ja jos lapsi yrittää kertoa aikuisille, vastaus on liian usein joko välinpitämätön tai pinnallinen. Pahimmillaan syy käännetään lapseen itseensä: hänen herkkyyteensä, käyttäytymiseensä tai oletettuun “erilaisuuteensa”.
Kun mikään ei muutu, lapsi oppii pitämään kaiken sisällään. Hän ei enää kerro. Hän ei enää yritä. Hän ei odota apua, ja siksi hän ei enää myöskään pyydä sitä. Tästä syntyy hiljainen trauma – ei vain väkivallasta, vaan siitä, ettei kukaan tule väliin.
Monelle tämä on lapsuus. Monelle se jatkuu myös nuoruuteen ja aikuisuuteen, työpaikoille ja ihmissuhteisiin. Kiusaaminen ei ole vain tekoja, vaan kokonainen elämänmuoto: tapa olla jatkuvassa varuillaan olossa, tapa odottaa pahinta, tapa rakentaa minäkuva maailmassa, jossa ei ole ehtinyt tuntea turvaa.
Tämä artikkeli kertoo niistä tarinoista, mutta myös siitä mekanismista, joka tekee niistä mahdollisia. Tarinoista, joissa kiusattu lapsi jätetään yksin. Tarinoista, joissa väkivaltaa kokeneen kertomusta ei uskota. Tarinoista, joissa yhteisön hiljaisuus on joskus kivuliaampaa kuin itse kiusaaminen. Ja ennen kaikkea tarinoista, joissa jatkumo katkeaa vain, jos joku jolla on valtaa päättää, että sen on pakko katketa.
2. Onko jonkun aina oltava alimpana?
Kun katsoo kiusatun lapsen arkea läheltä, huomaa nopeasti, ettei kyse ole vain yksittäisestä tilanteesta tai huonosta luokkahengestä. Sama logiikka toistuu kaikkialla ympärillämme – koulussa, työpaikoilla, perheissä ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se on logiikka, jossa vahvempi asettaa rajat, heikomman on sopeuduttava ja suurin osa katsoo sivusta, koska puuttuminen tuntuu epämukavalta, vaikealta tai uhkaavalta.
Yhteiskunnan rakenteet eivät synny tyhjiöön. Ne heijastavat sitä, miten me kollektiivisesti suhtaudumme haavoittuvuuteen, turvattomuuteen ja valtaan. Kun päätökset kohdistuvat niihin, jotka ovat valmiiksi kuormittuneita – lapsiin, nuoriin, pienituloisiin, yksinhuoltajiin, sairaisiin ja mielenterveyden kanssa kamppaileviin – syntyy sama jatkumo, jonka näemme koulun pihalla. Se, joka on heikoin, jää yksin. Se, jonka pitäisi suojella, on liian kuormittunut, liian kiireinen tai liian kaukana. Ja se, joka käyttää valtaa, saa jatkaa, jos kukaan ei uskalla tai halua pysäyttää.
Kun turvaverkkoja puretaan ja palveluita heikennetään, seuraukset eivät jakaudu tasaisesti. Ne kasaantuvat niille, joilla ei ole mahdollisuutta puolustaa itseään. Tässä mielessä yhteiskunnallinen ilmapiiri voi joko tukea kiusatun lapsen kaltaisia haavoittuvia – tai jättää heidät yhä syvempään selviytymisen kierteeseen.
Siksi yksilön kokemukset eivät ole irrallisia kertomuksia. Ne ovat merkkejä siitä, miten yhteiskunta kokonaisuutena toimii. Ja kun järjestelmässä hylkääminen muuttuu normaaliksi, kiusaamisesta tulee rakenteellinen ilmiö ei vain yksittäisten ihmisten välistä käyttäytymistä.
3. Tarina 1: Äiti ja lapsi, jotka eivät koskaan tulleet suojelluiksi
On olemassa tarina, joka alkaa paljon ennen koulun pihaa ja ennen ensimmäistäkään kiusaamisen hetkeä. Se alkaa äidistä, joka on kulkenut koko elämänsä läpi samankaltaisten tilanteiden kuin se, jossa hänen oma lapsensa nyt elää. Hän kasvoi perheessä, jossa turvaa ei ollut. Häntä kiusattiin kotona, tarhassa ja koulussa sekä parisuhteissa, eikä kukaan puuttunut siihen. Hänen isänsä oli kokenut oman lapsuutensa aikana rajua kiusaamista ja kantoi sitä kipua mukanaan tavalla, joka välittyi eteenpäin tahtomattaan omaan lapseen kohdistuen.
Tämä äiti oppi varhain, ettei hänen tunteensa olleet tärkeitä ja ettei kukaan tule väliin silloin, kun pitäisi. Hän selvisi lapsuutensa läpi, ajautui myöhemmin väkivaltaiseen parisuhteeseen ja joutui selviämään siitäkin yksin. Kumppani, joka olisi pitänyt olla tuki, kääntyi häntä vastaan: henkisesti, taloudellisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti. Siinäkin tilanteessa hän teki sen, minkä selviytyjä tekee – kantoi kaiken ilman, että kukaan tuli väliin.
Kun hän lopulta erosi ja yritti suojella lastaan, hän kohtasi vielä yhden esteen: järjestelmän, joka kääntyi häntä vastaan. Kun hän haki apua aikaisemmassa koulussa, jossa hänen lastaan kiusattiin, hänet nähtiin ongelmana. Hänestä tehtiin lastensuojeluilmoitus sen vuoksi, että hän ei suostunut pakottamaan lastaan paikkaan, jossa tämä tuli vahingoitetuksi. Kiusaajille, koulun henkilökunnalle tai opettajille ei tehty mitään. Yksikään aikuinen, joka oli nähnyt tilanteita, ei joutunut vastuuseen. Huoli kääntyi vanhempaan, ei lapseen.
Kun tämä perhe muutti ja aloitti alusta toisessa koulussa, äiti luuli, että mahdollisuus uuteen alkuun olisi mahdollisuus turvaan. Sen sijaan alkoi toistua sama kaava, mutta entistä järjestelmällisempänä. Lapsi joutui uudessa koulussa vakavan kiusaamisen kohteeksi. Mukana oli tekoja, joihin olisi pitänyt puuttua välittömästi ja yksiselitteisesti. Äiti teki ilmoituksia, kertoi näkemästään ja haki apua, mutta vastassa oli kulttuuri, joka oli rakentunut vaikenemisen varaan.
Tässä koulussa oli vuosia jatkunut tilanne, jossa kiusaamista vähäteltiin, peiteltiin tai jätettiin kertomatta vanhemmille. Koulun hallintotasolla oli ilmapiiri, joka ei tukenut avoimuutta. Joillakin henkilöillä oli valtaa, jota käytettiin tavalla, joka loi pelkoa. Opettajat, jotka yrittivät puuttua väärinkäytöksiin, olivat joutuneet varoitusten kohteiksi tai jopa menettäneet työnsä. Ne, jotka pysyivät hiljaa, jatkoivat, koska se oli helpompaa kuin kohdata se, mikä oli pielessä.
Kun lapsi kertoi kiusaamisesta ja äiti toi esiin toistuvia ongelmia, hän kohtasi saman rakenteen kuin lapsuudessaan ja myöhemmin parisuhteessaan: hiljaisuuden, vähättelyn ja torjunnan. Syy käännettiin jälleen uhrin suuntaan. Kiusattu lapsi jäi yksin, ja äiti joutuu taistelemaan järjestelmän kanssa tilanteessa, jossa jokaisen aikuisen olisi kuulunut seistä hänen rinnallaan.
Tällä kertaa kyse ei ollut vain yksittäisestä opettajasta tai rehtorista. Taustalla oli vuosia jatkunut toimintakulttuuri, jossa ongelmia peiteltiin ylemmillä tasoilla. Useat perheet olivat kokeneet samaa. Tietoa oli välitetty eteenpäin valvoville viranomaisille, mutta mikään ei ollut muuttunut. Ja kuten usein tällaisissa tilanteissa tapahtuu, lapset jatkoivat kärsimistä.
Tämä tarina ei ole poikkeus. Se on yksi monista. Se kertoo siitä, miten kiusaaminen ei tapahdu yksin lasta kohtaan, vaan kokonainen rakenne voi kääntyä uhria vastaan – ja miten äiti, joka on itse elänyt saman, näkee lapsensa tilanteen tarkemmin kuin kukaan muu, mutta joutuu silti taistelemaan sen puolesta, että hänen näkemyksensä otetaan vakavasti.
Se, mikä alkaa pienenä kiusaamisen tekona, kasvaa helposti ilmiöksi, jota kannattelee pelko, uupumus, hiljaisuus ja valta. Jokainen järjestelmän taso suojaa itseään, mutta uhria ei suojaa kukaan.
4. TARINA 2 – Henry Weckström: lapsuus, joka ei koskaan saanut suojaa
Henry Weckström, yksi Suomen seuratuimmista nuorista sisällöntuottajista, julkaisi taannoin videon, jossa hän kertoo avoimesti lapsuudestaan — ajasta, jota ei olisi pitänyt joutua selviytymään, vaan elämään. Videolla, jota on katsottu yli 1,8 miljoonaa kertaa, hän kuvaa lapsuutta, jonka keskiössä ei ollut turva, vaan pelko, päihteet, väkivalta ja jatkuva epävarmuus.
Hänen kotinsa ei ollut paikka, johon lapsi voisi palata rauhoittumaan, vaan ympäristö, jossa aikuisen epävakaus määritti kaiken. Äiti, jonka olisi kuulunut olla se, joka kantaa, suojeli vähiten. Isä yritti parhaansa, mutta järjestelmä uskoi kerta toisensa jälkeen väärää ihmistä. Kun ulospäin kyvykäs aikuinen vakuutti, ettei mitään hätää ole, järjestelmä hyväksyi sen, vaikka lasten todellisuus olisi kertonut täysin muuta.
Henry kertoo videolla, miten hän lopulta alkoi paeta kipua niillä tavoilla, joita moni kohtuutonta lapsuutta kantanut käyttää: päihteisiin, jatkuvaan tekemiseen, työhön, suorittamiseen, yritykseen tulla joksikin, joka ei tuntuisi enää rikkinäiseltä. Se oli selviytymiskeino, ei valinta.
Kun hän lopulta kertoi tarinansa julkisesti, se ei ollut pelkkä henkilökohtainen teko. Se avasi keskustelun ilmiöstä, joka Suomessa on paljon yleisempi kuin haluaisimme uskoa: lapsista, joita ei uskota. Lapsista, jotka kertovat, mutta joiden kertomus ohitetaan, koska totuus olisi liian hankala. Ja aikuisista, jotka yrittävät suojella, mutta jotka jäävät viranomaisten silmissä sivuun, koska väkivallan tekijä osaa naamioitua.
Henry Weckströmin tarina paljastaa karulla tavalla, miten helposti järjestelmä voi epäonnistua juuri siellä, missä sen pitäisi olla vahvin. Lapsi ei voi vaihtaa kotiaan. Hän ei voi paeta, ellei joku näe hänen puolestaan. Ja silti juuri tällaisissa tilanteissa vastuu siirretään usein lapselle: ole vahva, sopeudu, älä kerro, älä tee numeroa.
Tämä tarina on paljon enemmän kuin kertomus selviytymisestä. Se on esimerkki siitä, että hermosto, joka on oppinut pelon ja häpeän kautta, voi oppia uudelleen turvaa ja yhteyttä. Että ihminen voi kasvaa ulos rooleista, joihin hänet lapsena pakotettiin. Että trauma, joka periytyy sukupolvelta toiselle, ei ole vääjäämätön kohtalo.
Kun Henry lopulta sanoi ääneen sen, mitä hänen olisi pitänyt saada sanoa jo vuosia aikaisemmin, hän teki sen paitsi itsensä, myös kaikkien niiden puolesta, jotka eivät vielä uskalla puhua. Hänen avoimuutensa murtaa hiljaisuutta, joka ympäröi niin monen lapsen todellisuutta ja samalla se näyttää, että toipuminen ei ala täydellisyydestä, vaan siitä, että joku vihdoin kuulee. Kiitos Henry rohkeudestasi ja haavoittuvuudestasi.
5. Kiusaamisen ja väkivallan ylisukupolvinen luonne – miten samasta traumasta syntyy sekä uhri että kiusaaja
Kun asettaa vierekkäin äidin lapsineen ja Henry Weckströmin kertomuksen, huomaa jotakin olennaista: kyse ei ole kahdesta erillisestä tarinasta, vaan kahdesta versiosta samasta ilmiöstä. Molemmissa tarinoissa on lapsi, joka on haavoittuva, altis ja täysin riippuvainen siitä, millaisia aikuisia hänen ympärillään toimii. Molemmissa tarinoissa on aikuinen, joka yrittää suojella, mutta jonka omat lapsuuden kokemukset ovat muovanneet hänet tavalla, joka tekee hänestä yhtä haavoittuvan kuin lapsen, jota hän yrittää suojella.
Tämä on ylisukupolvisen trauman ydin: kipu ei siirry yksin käyttäytymisenä, vaan hermoston muotona.
Epigenetiikan tutkimus osoittaa, että trauma ei ole vain kokemus, vaan biologinen jälki. Se vaikuttaa siihen, miten elimistö säätelee stressiä, pelkoa, turvaa ja yhteyttä toisiin. Jos lapsi kasvaa ympäristössä, jossa turva on epäjohdonmukaista tai puuttuu, hermosto muovautuu siten, että uhka nähdään herkemmin ja rauhoittuminen on vaikeampaa. Tämä ei ole heikkous, vaan sopeutuminen olosuhteisiin, joissa oli pakko selviytyä.
Samasta mekanismista syntyy myös kiusaaja. Kun lapsi ei saa turvaa, hän voi reagoida kahdella tavalla:
vetäytymällä ja pienentämällä itsensä, jotta ei joutuisi huomatuksi
tai ottamalla (väki)vallan, koska valta tuntuu ainoalta keinolta olla haavoittumaton
Tämä mekanismi näkyy molemmissa tarinoissa eri tavoin. Äidin lapsi reagoi pelolla ja supistumisella. Weckström puolestaan suorittamisella, pakenemisella ja yliaktiivisuudella, mutta juurisyy on sama:
”Maailma ei ole turvallinen, enkä voi luottaa kehenkään.”
Kun tällaiseen dynamiikkaan liitetään järjestelmä, joka ei tunnista traumaa, lopputulos on väistämätön. Tekijää suojellaan. Uhria ei uskota. Ja se, joka yrittää puuttua — äiti, opettaja, sosiaalityöntekijä, isä — asetetaan syytetyn penkille.
Niin kävi äidille, joka yritti suojella lastaan. Niin kävi Henryn isälle, joka kantoi lapsensa kaikkein pahimman läpi. Niin käy lukemattomille perheille Suomessa. Järjestelmässä toimivat ihmiset uskovat sitä, joka osaa esittää tarinansa vakuuttavammin ja joka tukee heidän omaa maailmankuvaansa ja turvallisuutta. Se ei usein olen sen (tosi)tarina, joka kärsii.
Tämä dynamiikka tuottaa kiusaamisen jatkumon:
kiusatuksi tullut lapsi oppii pitämään kipunsa sisällään
kiusaajaksi kasvava lapsi oppii hallitsemaan, koska ei siedä omaa avuttomuuttaan
ympärillä oleva yhteisö oppii katsomaan pois
valtarakenteet oppivat suojelemaan itseään
ja uhri joutuu kantamaan kaiken
Tämä ei tapahdu siksi, että ihmiset olisivat pahoja, vaan siksi, että he toimivat niillä keinoilla, joilla ovat itse selvinneet. Kiusaaja käyttää valtaa, koska se on ainoa tapa hallita omaa sisäistä kaaostaan. Uhri vaimenee, koska se on ainoa tapa vähentää riskiä. Ja valtarakenteet suojelevat tekijää, koska valta suojelee aina itseään ennen kuin se suojelee ketään muuta. Jos alamme oikeasti suojella heikompi koko järjestelmä on purettava.
Sama mekanismi näkyy koulussa, kotona, oikeussalissa, sosiaalipalveluissa ja politiikassa. Se on ylisukupolvisuuden perimä — ei geneettinen, vaan hermostollinen, sosiaalinen ja kulttuurinen – opittu. Ja juuri siksi sen voi myös katkaista.
6. Häpeän perimä ja kolme selviytymisstrategiaa
Ylisukupolvinen häpeä on yksi voimakkaimmista tunteista, joita ihminen voi kantaa. Se ei synny yksittäisistä töytäisyistä, väärinymmärryksistä tai kipeistä hetkistä, vaan tilanteesta, jossa ihmisen perustava tarve tulla nähdyksi, suojelluksi ja kuulluksi jää täyttymättä. Häpeä syntyy silloin, kun lapsi katsoo aikuista ja näkee, että hänen kokemuksensa ei merkitse mitään. Kun hän kertoo ja häntä ei uskota. Kun hän itkee, eikä kukaan tule viereen. Kun hän joutuu kestämään tilanteita, joita aikuisen olisi pitänyt kantaa, mutta joita hän joutuu kantamaan yksin.
Häpeä ei ole tunne, jonka lapsi ymmärtää. Hän ei ajattele: “Minua kohdellaan väärin. ”Lapsi ajattelee: “Minussa täytyy olla vikaa, kun minua kohdellaan näin.”
Tämä tekee ylisukupolvisesta hylkäämisen traumasta nousevasta häpeästä niin vahingollista. Terve häpeä, terveessä hermostossa kertoo, että tein väärin. Siitä ei tule samalla tavalla identiteetti ja todellisuuden kokemus.
Kun häpeä jää kehoon ja hermostoon, siitä tulee näkymätön perimä. Se siirtyy sukupolvelta toiselle sanattomana varmuutena siitä, ettei turvaa ole. Että on selvittävä yksin. Että on oltava varuillaan. Että on parempi olla hiljaa. Että oma kokemus ei ole tärkeä.
Häpeä ei siirry kasvatuksena tai opetuksena, vaan hermostollisena viestinä, että näin maailma toimii ja sinä olet sivuhahmo. Tämä on paikka, jossa minun ei kannata näyttää itseäni.
Tästä perimästä syntyy kolme selviytymisstrategiaa, jotka näkyvät sekä äidin että Weckströmin tarinassa, mutta yhtä lailla sadoissatuhansissa muissa suomalaisissa kodeissa, perheissä ja yhteisöissä usein paljon lievemmin ja liian usein järkyttävinä kauhukertomuksina.
1. Pienentyminen
Pienentyminen on lapsen tapa suojella itseään silloin, kun maailma on liian suuri eikä turvaa ole. Hän oppii välttelemään huomiota, mukautumaan, rauhoittamaan muita, olemaan hiljaa ja olemaan kuormittamatta ketään. Hän oppii, että selviytyminen on helpompaa, kun ei tee itsestään ongelmaa.
Aikuisuudessa tämä näkyy:
konfliktien välttelynä
jatkuvana itsesyytöksenä
pelkona sanoa vastaan
hyväksynnän hakemisena
rajojen puuttumisena
syvänä epävarmuutena siitä, että onko minulla oikeus olla olemassa
Tämä on äidin tarina. Ja se on tarina monelle kiusatuksi joutuneelle.
2. Hyökkäävä vallankäyttö
Osa lapsista reagoi häpeään päinvastaisella tavalla. He eivät kestä avuttomuuden tunnetta ja päättävät siksi olla haavoittumattomia. He ottavat vallan, koska pelkäävät menettävänsä sen. He hyökkäävät, koska se tuntuu turvallisemmalta kuin olla vihollinen.
Tämä ei tarkoita, että he olisivat “pahoja” lapsia. Se tarkoittaa, että he ovat selviytyjiä.
Aikuisuudessa tämä näkyy:
kontrollointina
kovuutena
kiusaamisena
manipulaationa
vallan väärinkäyttönä
haluna olla oikeassa hinnalla millä hyvänsä
Tämä on monen kiusaajan tarina. Se on mekanismi, ei moraalinen valinta.
3. Ylisuorittaminen
Kolmas selviytymistapa on täydellisyyden tavoittelu. Lapsi, joka kokee häpeää, oppii ajattelemaan, että kelpaaminen tulee ansaita. Hän yrittää olla paras, onnistua aina, hallita itseään ja ympäristöään niin, ettei kukaan voisi koskaan kritisoida häntä.
Aikuisena tämä näkyy:
loppuun palamisena
kontrolloituna ulkokuorena
suorittamisena kaikilla elämän osa-alueilla
pakonomaisena tarpeena näyttää pärjäävänsä
kyvyttömyytenä levätä, koska lepo tuntuu vaaralliselta
7. Kun rakenteet alkavat kiusata — vallan vääristymä, vaikenemisen kulttuuri ja heikoimpien aseman heikkeneminen
Kiusaaminen ei rajoitu lasten välisiin suhteisiin. Sama dynamiikka näkyy kaikkialla, missä valta, pelko ja vastuu kohtaavat: kouluissa, työpaikoilla, viranomaisissa ja poliittisissa rakenteissa. Kun järjestelmä alkaa suojella omaa mainettaan enemmän kuin ihmisiä, joiden turvaa sen pitäisi tuottaa, syntyy ilmiö, jota voi kutsua rakenteelliseksi kiusaamiseksi.
Se syntyy neljästä samanaikaisesta tekijästä: vallan epäsymmetriasta, vastuun välttelystä, puuttumisen pelosta ja uhrin sisäistetystä häpeästä, jota ympäristö usein vahvistaa. Kun nämä ovat läsnä, on helpompaa epäillä uhria kuin nähdä ongelma.
Kouluissa tämä näkyy usein niin, että ongelmia vähätellään, jotta maine ei kärsisi. Opettajat ja rehtorit väsyvät ja pyrkivät välttämään konflikteja. Kiusaajalle annetaan aikaa kasvaa, mutta kiusatulta odotetaan hiljaisuutta. Lapsen kokemusta epäillään, jos se haastaa totutun käsityksen turvallisesta koulusta. Sama dynamiikka näkyy perheväkivallan tapauksissa. Järjestelmä kuulee helposti sen, joka osaa esittää uskottavan tarinan, ja se voi sivuuttaa sen, joka kertoo epämukavan totuuden. Lapsen kokemukset, aikuisen huoli ja nuoren hätä voivat kadota rakenteeseen, joka ei halua nähdä asioita, jotka vaatisivat raskaita päätöksiä ja vastuunottoa.
Rakenteellinen kiusaaminen ei näytä väkivallalta. Se näkyy reaktioiden puutteena: kirjaamattomina huolina, estettyinä toimenpiteinä, vastaamattomina viesteinä. Kun mitään ei tapahdu, ihminen sisäistää helposti ajatuksen: “Jos tämä olisi tärkeää, joku olisi jo puuttunut.”
Tämä on rakenteellisen hylkäämisen ydin. Se ei tee kokemuksesta totta tai valhetta, mutta se tekee siitä yksityisen, niin yksityisen, että jopa uhri alkaa epäillä itseään.
Ilmiö ei kuitenkaan ole vain yksittäisten instituutioiden ongelma. Se heijastuu koko yhteiskuntaan. Viime vuosien päätökset koulutuksessa, varhaiskasvatuksessa, sosiaalipalveluissa ja mielenterveystyössä ovat heikentäneet eniten juuri niiden ihmisten asemaa, joilla on kaikkein vähiten suojaa. Leikkaukset eivät osu keskiarvoon, vaan lapsiin, joilla on turvaton koti, nuoriin, jotka kamppailevat mielenterveytensä kanssa, ja perheisiin, jotka yrittävät selviytyä ilman tukea.
Nämä eivät ole neutraaleja valintoja. Ne muokkaavat hermoston kehitystä, lapsen turvallisuuden tunnetta, nuoren kykyä pyytää apua ja aikuisen mahdollisuutta jaksaa. Jokainen kavennettu palvelu lisää todennäköisyyttä, että hätä jää näkemättä. Samalla julkinen keskustelu on koventunut. Empatiaa vähätellään, ja pärjäämistä pidetään ainoana mittarina. Tämä luo ilmapiirin, jossa heikoimmat oppivat vaikenemaan aivan kuten kiusaamistilanteessa: äänekkäimmät määrittävät normin, hiljaiset jäävät marginaaliin.
Tämä näkyy politiikassa, työelämässä ja sosiaalisessa mediassa. Ihmisiä käsitellään ryhminä, ei yksilöinä. Pelko kasvaa, ja pelon seurauksena kovuus naamioidaan järjeksi. Mutta kovuus ei rakenna yhteiskuntaa — se hajottaa sitä. Yhteiskunta, joka ei suojele heikoimpia, ei ole vahva. Se on hauras, ja sen todellinen kestävyys mitataan aina siinä, miten se kohtelee niitä, joilla ei ole mahdollisuutta puolustaa itseään
.
8. Muutos ja korjaaminen – miten ketju katkaistaan
Vaikka nämä tarinat ovat raskaita, ne eivät ole lopullisia. Trauma ei ole pysyvä tila, vaan seuraus siitä, että ihminen on jäänyt liian kauan yksin omien kokemustensa kanssa. Kun turvaa, kannattelua ja ymmärrystä alkaa vihdoin tulla, hermosto ei vastusta sitä — se tarttuu siihen varovaisin askelin. Keho ja mieli pyrkivät luonnostaan kohti tasapainoa heti, kun siihen on pienikin mahdollisuus.
Muutos syntyy pienistä, mutta ratkaisevista hetkistä. Lapsi, joka tulee viimein uskotuksi. Aikuinen, joka saa kertoa tarinansa ilman, että sitä vähätellään. Opettaja, joka pysähtyy kuuntelemaan, vaikka olisi helpompi katsoa muualle. Vanhempi, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä on pitkään kantanut sisällään. Ihminen, joka huomaa, ettei hänen tarvitse enää selittää muiden tekoja itsensä syyksi.
Näillä hetkillä on painoarvoa, koska ne muuttavat hermoston toimintaa. Ne rakentavat uudelleen sen perustavan tunteen, jonka trauma murensi, että maailma voi olla myös turvallinen paikka.
Epigenetiikan näkökulmasta muutos ei ole vain symbolinen. Kun elämässä alkaa olla enemmän turvaa kuin uhkaa, elimistö alkaa hiljentyä stressivasteesta, joka on ohjannut toimintaa joskus vuosikymmeniä. Geenien ilmentyminen muuttuu, autonominen hermosto vakautuu ja keho oppii vähitellen luottamaan siihen, että nyt voi hengittää. Sama dynamiikka pätee yhteisöihin. Muutos ei vaadi täydellistä järjestelmää tai virheetöntä johtamista.
Se alkaa siitä, että ihmiset lakkaavat vaikenemasta. Että joku nostaa epäkohtia esiin, vaikka tietää, ettei se ole helppoa. Että yhteisö huomaa, ettei ongelma ole se, joka kertoo totuuden, vaan se, joka yrittää estää sen kertomista. Kun tarpeeksi moni tekee tämän, vaikenemisen kulttuuri menettää voimansa.
Siksi on tärkeää, että äiti puolusti lastaan, vaikka pelkäsi. Siksi on tärkeää, että Weckström kertoi tarinansa, vaikka tiesi sen herättävän vastareaktioita. Siksi on tärkeää, että me ylipäätään pysähdymme näiden kertomusten äärelle, vaikka ne tekevät olon epämukavaksi. Ne osoittavat, että muutos ei synny vasta sitten, kun järjestelmä herää, vaan silloin, kun yksilö kieltäytyy jatkamasta vanhaa kaavaa.
Muutoksen anatomia on lopulta hyvin yksinkertainen, kun ihminen tulee kohdatuksi toisin kuin ennen, hänen ei tarvitse enää jatkaa selviytymisestä tuttua roolia. Kun yhteisö näkee, mitä se ei ole halunnut nähdä, se ei voi enää teeskennellä tietämättömyyttä. Kun rakenteet alkavat toimia avoimesti, peittelyn tarve häviää ja vastuu palaa sinne, minne sen kuuluu mennä.
Ja kun yksi ketju katkeaa, seuraava ei enää jatka sitä automaattisesti. Muutos ei ole täydellinen eikä nopea, mutta se on aina mahdollinen. Se alkaa jokaisesta ensimmäisestä ihmisestä, joka sanoo: “Se päättyy minuun”.
Katso Se päättyy minuun - Miten katkaiset sukupolvien ketjun" -webinaari
Lämmöllä,
Tanja
