Pohdintaa itsehyväksynnästä, näkyväksi tulemisen tarpeesta, itserakkauden oikeudesta sekä turhamaisuuden ja itsekkyyden ristiriidasta.
On mielenkiintoista, miten pelkäämme itserakkautta. Olemme kasvaneet tarinaan Narkissoksesta — pojasta, joka tuhoutui ihastuessaan omaan heijastukseensa. Tarinaan, jota käytetään varoituksena: “Älä katso itseäsi liian lempeästi, ettet muutu itsekeskeiseksi.” Ja samalla moderni psykologia osoittaa jotain täysin päinvastaista. Narsismi ei ole liiallista itserakkautta. Se on häpeäpohjainen säätelyhäiriö, jossa ihminen ei kykene kokemaan sisäistä arvoa ja siksi takertuu ulkoiseen ihailuun. Toisin sanoen äärimmäinen itsekeskeisyys syntyy puutteesta — ei ylenpalttisuudesta.
Siksi on absurdiakin, miten tehokkaasti kulttuuri on saanut meidät monet pelkäämään kaikkea, mikä muistuttaa tervettä itsearvostusta - peiliin katsomista, kuvissa olemista, oman kehon kauneuden näkemistä.
Lapsilla se on täysin luontaista. Lapsi, joka näkee oman kuvansa peilissä, syttyy ylpeydestä kuin valo. Lapsi, jota kehutaan, kohoaa pystyyn koko kehollaan — hermosto värisee siitä mielihyvän tunteesta, että “minä olen riitän.”
Ja kun lapsilta kysytään, mitä he haluaisivat muuttaa itsessään, vastaukset ovat ihanan fantastisia: “Haluaisin osata lentä ä.” “Olisi siistiä, jos voisin muuttua näkymättömäksi.”
Kun sama kysymys annetaan aikuisille, lista on surullisen arkinen: reisistä, vatsasta, kasvoista, ihosta, rypyistä… Kuinka nopeasti kasvamme pois itsestämme?
Kumpi vastaus on oikeasti viisaampi? Kumpi kertoo ehjemmästä suhteesta omaan kehoon ja mieleen?
Näkyväksi tulemisen mahdollisuus
Sain tilaisuuden Boudoir-kuvauksiin CarolinaFoto:n tiimin kanssa. Tilaisuus oli yhtä aikaa innostava ja pelottava - tulla kuvatuksi tavalla, joka ei nojaa rooleihin, suorituksiin tai rakennettuihin kulisseihin. Valmistauduin. Jännitin.
Kysyin hiljaa mielessäni:Saanko minä olla tällainen? Saanko minä haluta olla kaunis? Saanko pitää itsestäni? Saanko näkyä?
Nämä eivät ole pinnallisia kysymyksiä. Ne ovat ihmismielen ja hermoston ydintä. Näkyväksi ja hyväksytyksi tuleminen on yksi perustarpeista, mutta myös yksi suurimmista pelkotekijöistä, koska suojautuessa on parempi kadota ja olla hiljaa.
Itsehyväksyntä vs. turhamaisuus
Meitä on usein opetettu pitämään itseään arvostava ihminen turhamaisena, koska ylpeys käy lankeemuksen edellä ja niin pois päin. Aikuisena se näkyy siinä, miten nopeasti katsomme peiliin vain löytääksemme korjattavaa. Mutta ihmisyys ei toimi näin.
Itsehyväksyntä ei ole turhamaisuutta. Itserakkaus ei ole itsekkyyttä. Ja näkyväksi tuleminen ei ole narsismia.
Itse asiassa itsehyväksyntä on hermoston säätelyä, näkyväksi tuleminen on sosiaalisen yhteyden tarvetta, itserakkaus on sisäisen arvon tunnistamista, kun taas turhamaisuus on ulkoisen hyväksynnän pakonomaista metsästämistä
Ne ovat eri ilmiöitä ja me sekoitamme ne liian usein.
Kuvauspäivä: kerroksellinen prosessi
Kuvauspäivä ei ollut minulle vain kuvien ottamista. Se oli kerroksellinen kokemus siitä, miten moni ihminen näkee saman kehon ja saman minän eri tavoin - kaikki yhtä totta.
Hanna, meikin ja hiusten tekijä, näki aivan ensimmäisenä: valon, ihon, sävyt, muodot. Näki tavalla, jolla joku, joka ei tunne tarinaani, näkee. Ja korosti sitä, mikä on luonnostaan kaunista.
Krista, kuvaaja, oli niin läsnä ja kärsivällinen, että jännitys suli ennen kuin ehdin huomata. Hän näki minut liikkeessä, hengityksessä, asennossa ja tallensi sen, mitä en itse olisi osannut arvostaa.
Minea ja Neela, avustajat, pitivät ilmapiirin lämpimänä ja kevyenä. Ihmisen ympärillä oleva tunnelma vaikuttaa hermostoon enemmän kuin tiedämme.
Ja Carolina, koko konseptin sydän, näki minut kokonaisena. Hän ei ohjannut “parempaan versioon”, vaan sellaiseen, jossa sain olla totta.
Kun valmiit kuvat avautuivat
Kun valmiit kuvat tulivat sähköpostiini, huomasin sisälläni sen pienen, mutta erottuvan liikkeen - jännitys, odotus ja ylpeys olivat kulkeneet rinnalla koko prosessin ajan ja nyt kaikki tiivistyi yhteen hetkeen. En tiennyt, olisiko ensimmäinen tunne helpotus vai pelko siitä, että näkisin jotain, mitä en halunnut kohdata. Totuus oli, että molemmat olivat läsnä.
Avasin kuvat kahden ystävän kanssa. Heidän läsnäolonsa tuntui tärkeältä, melkein symboliselta. He ovat nähneet minusta puolia, joita en itse aina osaa nähdä, ja nyt he näkivät nämä kuvat ennen minua. Heidän reaktionsa, rauhallinen, kannustava ja lämmin, tuntui sallivalta halaukselta ennen oman reaktioni kohtaamistani.
Valokuvan rehellisyys
Valokuva on aina hieman vieras, koska se ei heijasta meille sitä, mihin peilistä katsomalla olemme tottuneet. Peili näyttää meille tutun, mutta käännetyn version itsestämme, mutta valokuva taas näyttää sen, miten maailman katse kohtaa meidät. Siksi valokuva voi paljastaa totuuksia, joita emme ole huomanneet, ja piirteitä, joita emme ole osanneet arvostaa.
Kun kuvat avautuivat eteeni, näin ensimmäiseksi jotakin yllättävän selkeää - minut, ilman mitään yritystä olla enempää tai vähemmän.
Naisellisuus, haavoittuvuus ja voima
Naisellisuus, pehmeys ja haavoittuvuus ovat olleet minulle teemoja, jotka olen oppinut työntämään syrjään. Olen ollut elämässäni pitkään se, joka pärjää, joka selviytyy, joka kantaa ja johtaa. Olen usein valinnut mieluummin “kovan mielen” kuin pehmeän.
Näissä kuvissa näin kuitenkin jotain, mikä muutti tätä sisäistä asetelmaa. Näin naisen, joka voi olla kaikkea tätä yhtä aikaa: vahva, pehmeä, herkkä, rohkea, kokenut, avoin tulevalle,.. Utelias, leikkisä, haavoittuva ja varautunut.
Ei yhtenä kategoriana, vaan elävänä tasapainona, joka muuttuu ja liukuu tilanteiden mukana. Ymmärsin, etten ole mikään yksi rooli tai yksi määritelmä vaan minussa on kokonainen joukko ominaisuuksia, jotka kaikki ovat totta riippuen hetkestä.
Nainen, joka on elänyt ja edelleen matkalla
Katsellessani kuvia näin ihmisen, joka on kokenut paljon, mutta ei ole tarinansa päätepisteessä. Näin naisen, joka tuntee, ajattelee ja ymmärtä ä, mutta ennen kaikkea naisen, joka on edelleen utelias tulevan suhteen.
En nähnyt täydellisyyttä, en valmiina olevaa versiota minusta. Näin elävän, hengittävän ihmisen, joka jatkaa kasvuaan, venyy, oppii ja muuttuu. Näin myötätuntoisella katseella ihmisen, jonka kaikki ajatukset, tunteet, salaisuudet, haaveet, toiveet, katumukset ovat minulle tuttuja. Näin naisen joka on nauttinut, elänyt, hävennyt, tuntenut kipua, satuttanut, iloinnut, vihannut, paennut, sabotoinut, onnistunut… Mutta näin eniten naisen, joka 14.6.2023 ymmärsi sydän riekaleina, ettei enää halunnut toistaa kaavoja, jotka toistuivat tehden elämästä sarjan kananlentoja. Joka ymmärsi, ettei vaan osannut tätä elämää. Siitä lähti liikkeellä tärkein matka. Matka muutokseen ja itseen. Matka joka avasi ovet kaikkeen. Elämään, joka ei enää rakentunut suojauksesta vaan vastaanottamisen taidosta. Elämään joka tuntuu hyvältä ja oikealta.
Selasin valmiita kuvia, enkä tuntenut kriittistä puristusta rinnassa, jota ennen pidin normaalina vaan rakkautta itseäni kohtaan. Rakkautta, joka sanoi: “Tässä minä olen ja minä saan olla omalla tavallani kaunis, hyväksytty ja näkyvä.”
En siksi, että olisin täydellinen vaan siksi, että näin itsessäni elämän. Pienet liikkeet. Pienet tunteet. Hengityksen. Sävyjen pehmeyden. Ja sen, että minä olen minä kaikissa versioissani.
Ääretön määrä minuja
Kuvia katsellessa minulle avautui yksi selkeä oivallus - ei ole olemassa yhtä oikeaa minää, jota pitäisi tavoitella.
Meissä on ääretön määrä minuja.
Minä olen se, joka on kotona verkkareissa tukka pystyssä. Minä olen se, joka seisoo studiossa jännittäen, rohkeana ja avoimena. Minä olen se, joka hermostuu. Minä olen se, joka vapautuu. Minä olen se, joka kasvaa, venyy, oppii ja muuttuu.
Mutta kaikissa näissä versioissa on yksi pysyvä: se, joka kokee ja kertoo:
“Minä saan olla tämäkin.”
CarolinaFoto - näkyväksi tulemisen kokemus
CarolinaFotolla on itsensä näkeminen ja hyväksyminen on keskiössä. Ei jonkun toisen määrittämäni täydellisyyden tavoittelu, vaan aitouden ja oman kauneuden löytäminen.
“Tiedän, miltä kaunis näyttää. Osaan nähdä kauneutesi, tuoda esiin parhaat puolesi ja ikuistaa ne valokuviin.” Carolina Gripenberg
Carolina, studioon kokoontuva tiimi ja koko konsepti rakentuvat halusta saada ihminen tuntemaan olonsa kauniiksi ja nähdyksi — ei ulkoisten ihanteiden tai shoppailulistan mukaan, vaan oman itsen kautta. He huolehtivat meikeistä, hiuksista, asuista ja poseerauksesta ja ennen kaikkea luovat turvallisen, lempeän ja arvostavan tilan, jossa saat olla oma itsesi.
Tästä syystä CarolinaFoto tuntui täydelliseltä ympäristöltä tälle ensimmäiselle kuvaukselle, joka minusta otettiin vain siitä ilosta, ett olen minä. He tekevät todeksi juuri sitä, mistä kirjoitan: näkyväksi tulemista, itsehyväksyntää, itsen näkemistä uusin silmin.
Mitä on Boudoir-kuvaus?
Boudoir on sana, joka on alun perin merkinnyt naisen omaa yksityistä huonetta – tilaa, jossa sai olla rauhassa, suojassa ja omassa olemisessaan. Valokuvauksen maailmassa boudoir on siitä periytynyt ajatus: hetki, jossa ihminen on intiimissä, omannäköisessä tilassaan ja uskaltaa tulla näkyväksi sellaisena kuin on. Se ei ole määritelmänsä mukaan seksikkyyden esittämistä tai ulkoapäin opittua poseeraamista. Boudoir-kuvaus ei ole sarja “oikeita” asentoja, katseita tai kaavoja, joita pitäisi oppia. Sen perusluonne on aistillisuutta – sellaista, joka syntyy läsnäolosta, omasta kehotuntemuksesta, lempeydestä ja autenttisuudesta, ei ulkoisesta roolista kaikki itsessä törröllään toisen katsetta miellyttääkseen.
Boudoirissä voi olla alusvaatteissa, jos se tuntuu omalta, mutta yhtä hyvin siinä voi olla villasukat, lempeä neule, silkkipaita tai mikä tahansa vaate, jossa tuntee olevansa totta itselleen. Boudoirin pointti ei ole, mitä ihminen pukeutuu, vaan se, että hän antaa itselleen luvan näkyä omassa rytmissään ja omassa energiassaan. Aistillisuus ei ole esittämistä, vaan sitä pientä, hiljaista tilaa, jossa keho saa olla rauhassa ja tulee nähdyksi ilman pakkoa olla jotain muuta.
CarolineFotolla tämä on kaiken ytimessä. Heidän tapa tehdä boudoir-kuvausta nojaa juuri tähän – aitouteen, lempeään turvalliseen ilmapiiriin ja siihen, että kuva kertoo enemmän kuin ulkoisen hetken. Se kertoo ihmisestä, hänen tarinastaan, hänen ilmeistään, hänen valostaan. CarolineFoto ei pyri muokkaamaan asiakasta tietynlaiseksi, vaan näkemään ja tallentamaan sen puolen, jonka ihminen itse haluaa kohdata. Siksi lopputulos näyttää aina aidolta: kauniilta omalla tavallaan, omannäköiseltä, rauhalliselta ja aistillisesti elävältä.
Haluatko kokea saman tai tarjota sen toiselle lahjaksi? Erikoistarjous meidän seuraajille ja uutiskirjeen tilaajille!
Haluamme CarolinaFoton kanssa ilahduttaa teitä ihanalla yllätyksellä. Kun varaat kuvauksen CarolinaFoto:lla alla olevan linkin kautta ja mainitset koodin NEUROTANJA16, saat boudoirkuvaustarjouksen lisäksi yhden 28x35 cm kuvataulun kaupan päälle. Tutustu linkista upeaan tarjoukseen ja ilmaiseen kuvaukseen, jossa ei ole kuvien ostopakkoa.
Sinun ei tarvitse kirjoittaa koodia mihinkään lomakkeeseen. Riittää, että mainitset "NEUROTANJA16" CarolinaFoto:n tutustumiskeskustelun yhteydessä. Kun ostat kuvakokoelman, saat upean taulun muistoksi kuvauspäivästäsi.
Varaa rohkeasti oma aikasi ja hyödynnä tämä ainutlaatuinen etu!
Tarjouskoodi: NEUROTANJA16
Käytä koodia varatessasi — ja anna itsellesi lupa tulla nähdyksi, kauniiksi, aidoiksi.
Kyseessä on kaupallinen yhteistyö. Kuvauksen yksityiskohdat ja niihin liittyvät järjestelyt sovitaan aina suoraan CarolinaFoton kanssa. Tämä kirjoitus kuvaa Tanja Sipilän omaa henkilökohtaista kokemusta, eikä sen perusteella voida antaa muita sitoumuksia tai lupauksia.
Tiimi
Kiitos CarolinaFoton tiimille päivästä, joka oli yhtä aikaa turvallinen, ammattitaitoinen ja lämmin:
Hanna — meikki ja hiukset, jotka toivat esiin ihon luonnollisen hehkun ja silmien syvyyden
Krista — kärsivällinen ja läsnäoleva kuvaaja
Minea ja Neela — lempeät avustajat
Carolina — koko konseptin visionäärinen bosslady
Erityiskiitos Normalle, kanssakulkijalle, apukuorsaajalle, parhaalle ystävälleni. Peloton, leikkivä 12-vuotias Ranskanbulldoggi, joka näyttää minulle joka päivä, miltä tuntuu elää ilman traumaa ja tarvetta pienentää itseään.
Lämmöllä,
Tanja
