Näin vuoden alussa moni toivoo elämäänsä uusia ja ihania asioita – enemmän iloa, keveyttä, nautintoa tai ihan vain tilaa hengittää. Oletko itse huomannut, että usein silloin kun toivotut asiat alkavat toteutua, ne eivät tunnukaan pelkästään helpottavilta?
Tätä olen pohtinut paljon viime aikoina, erityisesti siksi, että niin monien valmennuksessa olevien elämä on alkanut muuttua ja he ovat alkaneet saada niitä asioita, joita ovat pitkään halunneet. Miksi hyvän ja nautinnon vastaanottaminen voikin tuntua yllättävän pelottavalta – erityisesti hermoston näkökulmasta?
“Liian hyvää ollakseen totta” on yksi vaarallisimmista lauseista, joita ihminen voi sanoa itselleen.
Sillä hetkellä ihminen ei kuvaa todellisuutta, vaan omaa sisäistä varautumistaan. Yritystä suojautua pettymykseltä, menetykseltä tai kivulta. Ja juuri siinä hetkessä tapahtuu jotain ratkaisevaa - hyvä lakkaakin olemasta.
Tämä ei ole vain yksittäinen ajatus. Se on kokonainen kulttuurinen ohjelmointi, joka on kirjoitettu kieleen, sanontoihin ja lauluihin. Itku pitkästä ilosta. Joululaulussa hetken kestää elämä…. Ei pidä liikaa iloita. Nautitaan nyt, kun voidaan, mutta pettymykseen varautuen kuitenkin.
Näiden viestien ydin on sama: kärsimys on pysyvää, ilo on väliaikaista, ja hyvään ei pidä luottaa liikaa. Hyvä sallitaan vain hetkittäin, usein ansaittuna taukona raskaamman todellisuuden keskellä. Tai voidaan kieltäytyä siitä kokonaan, niin ei tarvitse kokea luopumisen tuskaa.
Tässä todellisuudessa elää valtava määrä ihmisiä. Ei siksi, että he olisivat pessimistejä, vaan siksi, että keho ja mieli on opetettu varautumaan ja kiinnittymään. Elämää yritetään hallita ja pitää kiinni, vaikka ei sitä voi. Ei mitenkään.
Kuvittele mielessäsi alla oleva kohtaus. Tunne aisteilla miltä siellä tuntuu, kuuluu, tuoksuu, näyttää…
“Kävelen kesäisessä metsässä rauhassa. Linnut laulavat, iholla tuntuu lämpö ja metsän kosteus. Metsän tuoksut täyttävät hajuaistin. En etsi mitään. Sitten näen sen. Kauris seisoo paikallaan, syö, on täysin läsnä. Hetki on hiljainen ja poikkeuksellisen kaunis.”
Nyt on tärkeä kohta - tunnustele miten kehosi reagoi? Ilahdutko, jännitytkö? Mitä kehossasi tapahtuu. Mitä ajatuksia nousee mieleesi?
Kun hyvä ilmestyy, hermosto ei aina reagoi avautumalla. Usein käy päinvastoin. Kehollinen järjestelmä, joka on oppinut, että hyvä katoaa, aktivoi suojamekanismeja. Ihminen saattaa etääntyä kokemuksesta, jotta pettymys ei satu. Tai alkaa kontrolloida ja varmistella, yrittää pitää kiinni, lukita hetken paikalleen. Joskus hyvä torjutaan kokonaan: ei se ollutkaan niin tärkeää. Toisinaan keho jähmettyy: kaikki liike pysähtyy, jotta mikään ei muuttuisi. Nämä reaktiot eivät ole virheitä. Ne ovat opittuja selviytymiskeinoja. Mutta niillä on hintansa: hyvä muuttuu hauraaksi, ja elämä lakkaa virtaamasta sen ympärillä.
“Huomaan pidättäväni hengitystä. Yksikin rasahdus, ajattelen, ja taianomainen hetki särkyy, kauris juoksee pois ja kaikki on menetetty. Niinpä jähmetyn. Seison paikallani ja yritän olla mahdollisimman vähän elossa. Ilman hengitystäkään.”
Tämä on monen kokemus hyvästä. Ja se oli myös minun – ennen.
On myös toinen yleinen reaktio, joka nousee silloin, kun hyvää ei uskalleta kohdata vapaana. Halutaan vangita se. Ottaa kiinni. Omistaa. Tehdä siitä todiste: tämä oli minun. Hyvästä tulee resurssi, suoritus, saavutus, kuva tai pahimmillaan täytetty pää, joka ripustetaan seinälle. Tämä on pelkoa. Ajatusta siitä, että hyvää ei ole riittävästi eikä se pysy, ellei sitä lukitse. Mutta elävä hyvä ei kestä vangitsemista. Hetkellä, jolloin se omistetaan, se lakkaa liikkumasta.
“Kaivanko puhelimen, jotta jää todiste tai yritän kontrolloida omaa toimintaani, niin, että taika jatkuu mahdollisimman pitkään. Varmistan, ettei se katoa.”
On kuitenkin olemassa tapa, jota ei useinkaan opeteta, mutta joka on olemassa kehossa valmiina: Kohtaaminen.
Siinä ei jähmetytä, eikä vangita. Ei paeta, eikä jahdata. Annetaan hetken tapahtua sellaisena kuin se on.
“Kauris on siinä. Minä olen tässä. Hetki painautuu minuun – ei todisteena, vaan kokemuksena. Ja sitten kauris jatkaa matkaansa tai halutessaan lähestyy.”
Tässä kohtaa tapahtuu jotain hienovaraista mutta olennaista. Hetki ei katoa, vaikka se päättyy. Se jää kehoon muistijälkenä, kokemuksena, joka ei vaadi omistamista.
Tilalle tulee kiitollisuus. Ei kiitollisuus, joka yrittää pitää kiinni. Vaan kiitollisuus, joka pitää ihmisen avoinna.
Kiitollisuus, joka sallii liikkeen jatkua: “Se ei pakene. Ei säikähdä, kontrolloi, pidä kiinni, vaan kokee ja tuntee. Elämä vain jatkuu virtana kokemuksia.”
Kun ihminen liikkuu elämässä näin, avoimena, mutta vapaana, näitä hetkiä alkaa ilmestyä lisää. Ei samoina, ei toistuvina, mutta samanlaatuisina. Kohtaamisina, joissa elämä tuntuu elävältä. Samaa kaurista ei koskaan kohtaa uudelleen ainakaan samaa hetkeä. Seuraavalla kerralla, jos se tulee olette molemmat muuttuneet. Mutta metsässä, jossa liikutaan avoimena, on aina uusia hetkiä.
“Jatkan kulkemista. En siksi, että etsisin. Vaan siksi, että elän.”
Ja joskus tapahtuu vielä enemmän. Joskus kauris ei lähdekään pois. Se saattaa tulla lähemmäs. Uteliaana. Ei siksi, että ihminen yrittää, vaan siksi, että ihminen ei ole uhka. Ei itselleen eikä maailmalle.
“Se katsoo minua. Ei pelolla. Vaan uteliaasti tunnistaen.”
Tätä ei voi saada aikaan. Tätä ei voi kontrolloida. Tämä ei tapahdu, jos liikutaan kohti. Se tapahtuu vain silloin, kun ihminen on omassa elämässään, omassa liikkeessään, eikä yritä pakottaa hyvää jäämään. Tämä on vastaanottamisen ja manifestoinnin ydin. Ei tavoittelu, ei kontrolli, ei oikea ajattelu. Vaan kyky kohdata, vastaanottaa ja päästää irti ilman sulkeutumista. Kun keho ei pelkää hyvää ja sen menetystä, elämä uskaltaa tulla lähelle.
“Ei lupauksena. Ei takuuna. Vaan mahdollisuutena.”
“Liian hyvää ollakseen totta” ei suojaa meitä menetykseltä. Se sulkee meidät elämältä.
Hyvä ei ole kangastus, joka katoaa kosketuksesta. Se katoaa vasta silloin, kun emme uskalla olla elossa sen äärellä. Tämä on taito, jota voi opetella.
Tätä taitoa opettelemme Muutoksen anatomia neurotransformaatio- ja manifestointi valmennuksessa.
Tutustu tästä, miten opettelet vastaanottamaan hyvää ja runsautta. Selviämisen osaat jo!
Lämmöllä.
Tanja
